Kun saavuin Tuban Musteklubille kellon juuri käydessä kahdeksaa, aloitusaikaa, oli salissa täysi meno päällä: illan isäntä Kari Miettunen luki runsaslukuiselle yleisölle vanhoja horoskooppeja ja Sepi Kumpulainen oli jo lavalla valmiina esiintymään. Tilanne oli jotakuinkin poikkeuksellinen, koska yleensä näissä klubi-illoissa on totuttu verkkaisempaan tunnelman kohoamiseen. Illan esitykset sen sijaan noudattivat totutun eksentristä linjaa.
Illan ensimmäinen esiintyjä, Sepi Kumpulainen, on vaikea tapaus määriteltäväksi. Toisaalta leppoisasta satuilijasta ei voi olla pitämättä, kun taas toisaalta kaiken aikaa ollaan aivan sillä hilkulla. Ainakin tämä katsoja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan hauskuuden ja hyväksikäytön tunteiden rajamailla. Tulee tunne, että tässä liikutaan aidon elämäniloisen naivismin ja saako-tälle-nauraakaan -tyyppisen viihdemaailman raadollisemman puolen rajapinnalla. Kuka sitten lienee narri ja naurettava ja ketä käytetään: ITE-trubaduuria vai asiaa ylianalysoivaa kukkahattukatsojaa? Tunnetta on siis aina ilmassa, kun Kalevankadun laulava talonmies hittejänsä veivaa. Joka tapauksessa tunti ja vartti Sepiä kuunneltavaksi on maratonmainen henkinen suoritus.
Illan toinen sanataiteilija, kirjanjulkkareitaan klubilla juhlistanut lavarunouden hallitseva Suomen mestari Jere Vartiainen, sanoo omassa blogissaan (käykää lukemassa ja katsokaa ehdottomasti myös video http://jerppuli.blogspot.fi/2014/10/kirjajulkkarini-musteklubi-tubassa.html) sieluttomaksi sitä, joka ei Sepistä tykkää. Toisaalta herra Vartiainen saapui paikalle vasta keikan viimeisille biiseille ja missasi siis lähes tunnin dippadaita. Vartiainen on armoitettu esiintyjä ja varmasti omien runojensa paras tulkki. Runoilijaa omaan leppoisaan tyyliinsä haastatellut Lauri Ahtinen onnistui luomaan haastatteluun salafiksun, jutustelunomaisen tunnelman, jossa runojen taustat sekä selvisivät että hämärtyivät entisestään. Jere Vartiainen lausui uudesta kirjastaan, Enimmäkseen en nuku alasti, valittuja paloja mm. haastattelija Ahtisen suosikkirunon. Jere Vartiaisen voimakas fyysinen läsnäolo tekee esiintymisen seuraamisesta viihdyttävää, vaikkeivät runot itse luettuna aina niin helppoja aiheita käsittelekään. Vartiainen on varmasti mestaruutensa ansainnut.
Klubin toinen kirjailija Jarmo Stoor, esitteli yhdessä Heikki Hallanoron kanssa, uudelleenjulkaistun Nokian varjossa –kirjaansa sekä puheen että laulujen avulla. Stoor on kirjoineen onnistunut järjestämään itsensä sellaiseen välikäteen, jota ei toivoisi kenellekään. Ilmestyessään alun perin vuonna 2007, Nokian vielä ollessa kansallisen alttarimme palvotuin esine, Stoorin Nokia-kritiikki oli turhan tulenarkaa tavaraa ja liikaa aikaansa edellä. Nyt, itseruoskinnan ollessa makeimmillaan, kirjaan tarttuu väkisinkin paljon sellaista ähäkuttimeininkiä ja jälkiviisauden tunnelmaa, jota siinä ei varmasti ole ollut tarkoitus esitellä. Tubassa kirjasta esitetyt tyhmyyden tiivistymät ja pöhötystaudin oireet toki saivat sapen kivasti kiehumaan.
Viimeisenä esiintynyt Rommakko oli varmaan myös klubin helpoimmin sulatettavaa antia ja sikäli oivallinen päätös monenlaisia tuntemuksia nostattaneelle illalle. Bändin folklaulelmat soivat totutun mainiosti, mitä nyt saivat tavallista enemmän rytmimusiikkivivahteita Kari Miettusen basistilta-basistille-with-love –tyyppisestä miksauksesta.
HUUTIS 