Muusajuhlilla: Häntiä ja päätettyjä runoja kirjallisella joella

DSC08208

Jarkko Lauri

Lauantain alkuilta Muusajuhlilla vietettiin Ravintola Tubassa. Esitykset aloitti kirjallisuuden tutkija Jarkko Lauri otsakkeella Pikkumönkijöiden häntien eettinen merkitys Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelmassa. Kokoelman niminovellissa näkymätön lapsi Ninni tulee kokonaan näkyväksi purtuaan Muumipappaa hännästä. Kaltoin kohdeltu lapsi alkaa uskaltaa olla olemassa Muumimamman hellän hoivan myötä, mutta täyteen pluralistiseen eksistenssiin hän pystyy vasta ottamalla vastuuta toisesta, Mammasta, jonka Muumipappa uhkaa tyrkätä mereen. Häntä on tärkeä myös avausnovellissa Kevätlaulu. Nuuskamuikkuselta laulun tekeminen onnistui vasta kun hän sai sen hännästä kiinni.

Laurin esitys oli alku luennosta, jonka hän pitää lokakuun alussa Tampereella Metsossa (ke 1.10. klo 18:15 FM Jarkko Lauri: Toisen kohtaaminen Näkymättömässä lapsessa eli tutkielma pikkumönkijöiden hännistä). Heideggerin ja Levinasin ajattelun ja häntien avulla Lauri aikoo siellä esittää, tämän hän ystävällisesti paljasti Tubassa paikalla olleille, että Tove Jansson ei pitänyt taidetta itsenäisenä, vaan toisiin suhteessa olevana asiana.

Kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen jututti saksalaista kirjailijaa Jan Bürgeria. Hän oli Oulussa Taiteen Edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen kirjailijavaihdon kautta. Bürger kertoi aloittaneensa kirjallisen uransa muun muassa Pablo Nerudan innoittamana ja vaikuttamana. Sittemmin hänestä on tullut kirjallisuuden tutkija ja esseisti. Puhe ja pitkä näyte käsittelivät viime vuonna ilmestynyttä Der Neckar: Eine literarische Reise -teosta. Neckar on joki, jonka varrella on eletty monenlaista kirjallista elämää. Joki kulkee muun muassa Thübigenin halki, ja se vaikutti esimerkiksi saksalaisille tärkeän Friedrich Hölderlinin tuotantoon.

DSC08223

Tuomo Heikkinen ja Jan Bürgeria. Keskellä tulkkina Gottfried Effe.

Laurin esitykseen viitaten Bürger totesi Heideggerinkin asuneen Neckarin varrella, mutta filosofiin ei joen voi hyvällä tahdollakaan sanoa vaikuttaneen. Hölderlinin sen sijaan voi sanoa olleen saksalaisille vähintään yhtä tärkeän kuin Tove Janssonin suomalaisille.

Lukunäytteen jälkeen yleisöstä kysyttiin Bürgerin suhdetta W. G. Sebaldiin. Hiljattain neljä kuukautta Yhdysvalloissa Vanderbildin yliopistossa vieraillut Bürger ei pitänyt kysymyksestä. Toki hän myönsi, että Sebaldilla ja hänellä oli samoja kirjallisia vaikuttajia, mutta Saksassa paljon muitakin kirjailijoita, joita kielialueen ulkopuolella ei tunneta. Bürger antoi kaiken kunnian Susan Sontagille, joka työllään on saanut Sebaldin lyömään läpi Amerikoissa, mutta parempiakin kirjailijoita Saksassa on. Eikä hän tällä mitenkään itseensä viitannut. Käännöskirjamarkkinat nyt vain ovat tällaiset kuin ovat.

DSC08235

Mikko Salmi ja Paavo J. Heinonen.

Alkuillan päätteeksi lavalle nousivat kaupunginvaltuutetut Paavo J. Heinonen ja Mikko Salmi. Esityksen otsakkeena oli Tämän runon päätin lukea. Heinonen aloitti Aaro Hellaakosken Viimeisellä dinosaurilla. Valinta oli pieni piikki Oulun Luupin suuntaan, joka on sijoittanut taidemuseon tiloihin dinosaurusnäyttelyn. Tärkeämpänä oli runon sisällöstä nouseva sukupolvien taistelun kuvaus.

Pitkän, monologiksi muodostuneen perustelun jälkeen Salmen valinta oli Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää. Runo oli Salmelle henkilökohtaisestikin tärkeä.

Heinosen toinen valinta oli Allen Ginsbergin Auringonkukka. Kaiken jättömaiden roson seasta on tärkeää erottaa kaunis. Toista runoesitystä varten Salmi otti esille kitaran. Hän lauloi Eino Leinon Nocturnon.

Päättäjät toivoivat enemmän runoja ja runollisuutta päätöksentekoon. Valtuustonkokouksien alussa luetaan aforismeja, mutta monelta ne jäävät kuulematta. Ehkä kuuntelemisen opettelu ei olisi pahasta.

Alkuillan päätteksi Paavo J. Heinonen lausui vielä yhden Mirkka Rekolan kaksirivisen. Sen kanssa oli mukava lähteä.

Minä rakastan sinua,

minä sanon sen kaikille

Reijo Valta

Julkaistu aikaisemmin Pois työpöydältä -blogissa.

http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2014/08/hantia-ja-paatettyja-runoja.html

Mainokset
Kategoriat: Festivaali, Muusajuhlat | Jätä kommentti

Muusajuhlilla: Elämäni kirjat – Minna Joenniemi

Pakkalan salissa elämänsä kirjoista oli puhumassa myös kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi. Aluksi selvitettiin Joenniemen suhteet Ouluun, hän on neljännen polven kulttuurivaikuttaja, isovaari Aukusti Koivisto ja vaari Pentti Koivisto vaikuttivat taidemaalareina Oulussa. Varsinainen matriarkka oli Pentin puoliso Kaija-Rita Koivisto, jonka ansiosta Oulun torilla on Toripolliisi. Oulun kaupunginkirjastossa Joenniemi muisteli kuulleensa joskus 1980-luvun lopulla ensimmäisen kerran termin virtuaalinen todellisuus, Marikki Hakolan videotaidetta käsitelleellä luennolla. Viestinä tuolloin oli, että taiteilijoiden olisi otettava virtuaalinen todellisuus haltuunsa sotateollisuudelta.

Näytetään DSC08195.JPG

 

Lapsuutensa ja nuoruutensa Joenniemi on viettänyt Tampereella, jossa hänen äitinsä oli nykytaiteen museon intendenttinä. Nuorena hän ahmi, suorastaan imutti kirjoja paljon, mutta harvoin pysähtyen. Noista ajoista listalle pääsi Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa ja Seljat. Nekalan kirjaston Markesta tuli nuorelle tärkeä ystävä.

 

Joenniemi myönsi auliisti, että kirjallisuuden mammutit, Sinuhet ja Pohjantähdet, hän on lukenut vasta aikuisiällä. Klassikoiden merkitys avautui Joenniemelle aivan uudella tavalla Afganistanissa PENin kokouksessa, jossa sikäläiset kirjailijat suunnittelivat maansa tulevaisuutta. Suomalaiset klassikot avautuivat tämän havainnon kautta uudella tavalla. Näistä lukukokemuksista Joenniemi oli nostanut listalleen F. E. Sillanpään Silja – nuorena nukkuneen ja Minna Canthin Köyhän kansan. Sillanpäällä ja Canthilla on ollut missio, totesi Joenniemi. Hänen mieletään liian usein ainutlaatuisen suomalaisuuden synnyssä on painotettu sodanjälkeistä aikaa.

 

Pertti Niemisen Silmissä maailman maisemat -runokokoelman oli isä ojentanut 17-vuotiaalle Joenniemelle saatesanoin ”saattaisit tykätä tästä”. Isän, joka oli rauhantutkija, YK:ssa työskennellyt ja erinomaisen hyvä selittämään maailman tapahtumia, sana oli painava. Joenniemi paljasti, että hänellä on oidipaalinen suhde isäänsä.

 

Tämän runokokoelman lukemisesta ei seurannut runoinnostus. Joenniemi kielsi olevansa runotyttö, enemmän hän on runouden lottotyttö. Runoraati, josta hänet parhaiten tunnetaan, syntyi havainnosta, että suomalaiset ovat kiinnostuneita runoudesta tavalla joka ei julkisuudessa näy.

 

Rajallinen aika riensi niin, että loput valinnat piti esitellä nopeammassa tahdissa. Haastattelija Satu Koho piti Rosa Liksomin Reitaria odottuna valintana, mutta Joenniemi ei sitä nielemättä hyväksynyt. Kirjaa hän piti hyvänä ajankuvana, jossa ilo ja elämänasenne yhdistyi taitoon. Kari Hotakaisen Lastenkirja on, kuten hyvät lastenkirjat aina, myös aikuisille sopiva.

 

Vuoden 2010 Finlandia-diktaattorina ollut Joenniemi valitsi voittajaksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oululaisyleisön edessä hän kertoi, että hän Kainuussa Mustarindassa ehdokkaita lukiessaan oli pohtinut myös Riikka Pulkkisen Totta -kirjaa, mutta päätyi valitsemaan huumorin sydänveren sijaan.

Näytetään DSC08205.JPG

Viimeisenä listalla oli Katja Ketun Kätilö. Sen Joenniemi kertoi avaavan silmiä lähellä olevaan Suomen historiaan verevästi, vähän samaan tapaan kuin Sofi Oksasen teokset Viron suuntaan. Oululaisten iloksi Joenniemi kertoi käyneensä katsomassa Kätilö-näytelmän Oulun kaupunginteatterissa ja kiitteli sitä vuolaasti.

 

Reijo Valta

 

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Pois Työpöydältä -blogissa.

http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2014/08/minna-joenniemen-elaman-kirjat.html

Kategoriat: Festivaali, Muusajuhlat | Jätä kommentti

Muusajuhlilla: Romantiikkaa, ajanvietteeksi

Kauko Röyhkän jälkeen Pakkalan salissa keskusteltiin viihdekirjallisuudesta. Sali tyhjeni, varsinkin kun äidinkielenopettajien paikalle pakottamat poistuivat, mutta kuulijoita riitti myös Marja-Riitta Vainikkalan johdattamalle keskustelulle kirjailija Veera Vaahteran (Pauliina Vanhatalo) ja tutkija Myry Voipion kanssa.

Näytetään DSC08130.JPG

Keep calm and read chick-lit. Marja-Riitta Vainikkala, Pauliina Vanhatalo ja Myry Voipio.

 

Ohjelmalehden mukaan aiheena oli romantiikka, huumori ja jännitys kirjallisuuden keinona. Onko viihde aina kliseistä? Pystyykö se kuvaamaan arkea? Mikä on viihteen terapeuttinen merkitys, tarjoaako se todellisuuspakoa vai vaihtoehtoisia lähestymistapoja todellisuuteen?

 

Vyyhden purkamisen Vainikkala aloitti tiedustelemalla onko romanttisella viihteellä muita ulottuvuuksia? Vanhatalo näki lajissa viihteen lisäksi huumoria ja uskon vahvistusta omaan elämään. Sekä Voipio ja Vanhatalo puhuivat turvakirjoista, jotka antavat tukea elämän hankalissa tilanteissa ja joihin on mukava palata.

 

Molemmat haastateltavat määrittelivät viihdekirjallisuuden ajanvietteeksi. Vanhatalon mielestä muiden teemojen ei pitäisi tulla sen tielle. Tiukka genremäärittely takaa sen, että lukija saa mitä on halunnut. Voipio lisäsi, että tuskin pelkkä geneerinen viihde tyydyttäisi lukijoita. Uusi, 1950-luvulta lähtenyt naisten viihdekirjallisuus (Chick-lit) on alalajeiltaan runsas. Voipio myös muistutti, että ajanviete voi olla hyvää ja syvällistäkin kirjallisuutta.

 

Vainikkala kyseli tyypillisimmistä teemoista ja juonikaavioista. Voiko romanttisessa viihteessä käsitellä muutakin kuin naimisiin pääsyä, ulkonäköongelmia tai voiko kirja olla loppumatta toistensa saamiseen? Tietysti voi, vastasi Vanhatalo, mutta se olisi sama kuin dekkarissa jätettäisiin paljastamatta murhaaja. Voipio ja Vanhatalo kuitenkin olennaisimpana yksityiskohtien havainnoinnin tapaa. Viihteessä tärkeää päähenkilön itseironisuus, itsetarkkailu humoristisesti. Adjektiiveilla vaikuttaisi myös olevan keskeinen tehtävä. On tärkeää voida ”katsoa syvälle mustikansinisiin silmiin”.

 

Voipio havainnoi, että uusin 1990-luvulta alkanut chick-lit on hyvin lähellä tyttökirjallisuutta. Yhä useammin ”rakkauden tiellä olevat voitettavat esteet” ovat kasvutarina nuortenkirjallisuuden tapaan.

 

Romanttisen lukemiston päähenkilön olisi hyvä olla samaistuttava. Tai ainakin sellainen, johon lukija tuntee lämpöä, tarkensi Vanhatalo. Voipio lisäsi lajityypin olevan hyvin heteronormatiivistä, vaikka toki poikkeuksiakin on. Joka tapauksessa lukijalle on annettava tarttumapinta päähenkilöön, teennäisyys karkoittaa heidät helposti.

 

Viihdekirjallisuus ei kerro lukijastaan mitään, arvioi Voipio. Lukija tuskin ottaa epärealistisia todellisuuskäsityksiä omikseen.

 

Loppuyhteenvedossa Voipio vastasi kysymykseen, että tarjoaako chick-lit vaihtoehtoisia lähestymistapoja todellisuuteen yksiselitteisen ein. Vanhatalo oli hieman armollisempi ja totesi lukemisen auttavan todellisuudessa pärjäämisessä ainakin sen hetken. Chick-lit on turvallista hauskaa, ajanvietettä.

 

 

Reijo Valta

 

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Pois työpöydältä -blogissa.

http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2014/08/romantiikkaa-ajanvietteeksi.html

Kategoriat: Festivaali, Muusajuhlat, Uncategorized | Jätä kommentti

Muusajuhlilla: Elämäni kirjat – Kauko Röyhkä

 

Muusajuhlat jatkuivat Huutomerkin ja Oulun kaupunginkirjaston tilaisuudella, jossa Kauko Röyhkä kertoi elämänsä kirjoista. Toimittaja Satu Koho johdatteli kirjailija-muusikkoa tarinasta toiseen. Röyhkä oli valinnut yhdeksän kirjaa, jotka hän valintahetkellä oli tuntenut läheisimmiksi. Jutustelun lomassa hän mainitsi monia muitakin. Lopun yleisökysymykseen kirjoja yhdistävästä teemasta Röyhkä arvioi, että valitut ovat olleet tärkeitä joissakin elämäntilanteissa, lähinnä nuoruudessa. Niiden avulla on ymmärtänyt, ettei aivan yksin maailmassa omine ajatuksineen ole.

Röyhkä jo Koho

Satu Koho ja Kauko Röyhkä

 

Ensimmäisenä kirjailijana Röyhkä mainitsi Timo K. Mukan, joka oli herättänyt 14-vuotiaan kiinnostuksen kuolinvuotenaan. Mukka oli samalta Pellon Orajärven kylältä, jossa oli Röyhkän mummola. Kirjojen paikat olivat tuttuja ja nuorukainen oli ollut hyvin kiinnostunut eroottisista teemoista. Eroottisen nälän paras tyydyttäjä oli Henry Miller, jonka Kauriin kääntöpiirin Röyhkä oli nostanut toiseksi listalleen. Miller opetti myös miten kirjallisuuteen sai rokkenrollia.

Mukan teoksista listalla oli viimeinen, synkeä balladi Kyyhky ja Unikko. Se herätti kertoessa Röyhkässä lapsuudenkeväisiä kalastusmuistoja Orajärven tulvivissa metsissä.

W. G. Sebaldia Röyhkä piti hieman kuivakkana, jonka henkilö Austerlitz samannimisestä romaanista tuntui hänestä kiehtovalta. Jokaisella satunnaisella matkailijalla pitäisi olla sellainen kaveri, joka ilmestyisi eri paikoissa ja osaisi kertoa taustoja ympärillä olevasta. Sebald pääsi listalle jaottelemattomien tarinoidensa ansiosta.

 

Toinen tuoreempi kirja listalla oli Jennifer Eganin Aika suuri hämäys. Siinäkin tarinankerronta oli kiehtovinta, vaikka loppua Röyhkä piti spielbergmäisenä lässähdyksenä. Vetävän tarinan lisäksi kirjassa kiehtoi irrallisuus ja omien kokemuksien samankaltaisuus.

 

Paul Austerin Illuusioiden kirja oli saanut Röyhkän filosofisiin pohdintoihin taiteen katoavaisuudesta. Kuinka paljon hyvää taidetta maailmasta onkaan kadonnut? Auster oli Röyhkän mielestä kiinnostavasti kirjoittanut myös kadonneen jäljittämisestä ja sen yllättävästä löytymisestä.

 

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli Röyhkällekin ollut koulussa pakkopulla. Tarkiaisen elämäkerta ja Alex Matsonin Romaanitaide lukuisine Kivi-esimerkkeineen olivat kuitenkin saaneet ymmärtämään, että kyseessä on ainoan nerokkaan suomalaisen kirjailijan teos. Käytännössä Kivi kirjoitti olemattomalle lukijakunnalle, ihmetteli Röyhkä.

 

Orajärven kylän sumuisista maisemista maailman äären sumuihin vei Anton Tsehovin Sahalin. Kyseessä oli kuuluisan novellistin matkakirja, jossa aikaa ennen Siperian rautatietä mennään todella kaukaiseen paikkaan Tyynenmeren rannalle. Samalla kohdataan oma yksinäisyys. Röyhkä kertoi kaukaisten maanäärien olevan kiehtovia, mutta hänestä itsestään ei olisi niille matkustamaan. Mieluimmin hän lukee tai kirjoittaa sellaisista, kuten Ville Haapasalo ja Armin Alizad, jotka näkevät vaivan.

Näytetään DSC08112.JPG

Charles Bukowskin Kaupungin kauneimman naisen kohdalla Röyhkä ryhtyi muistelemaan Aku-Kimmo Ripatin pitämää kirjoittajarinkiä. Siinä Röyhkä kavereineen kävi saadakseen Oulusta irti sen mitä sillä oli tarjottavaa. Bukowskin ensimmäinen suomennos Naisia, naisia ei Röyhkää saanut innostumaan, mutta myöhemmät teokset kylläkin. Bukowskia hän luonnehti epäsovinnaiseksi, omaperäiseksi hälläväliä -tyylin edustajaksi.

 

Viimeinen teos listalla oli Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Carverin novellien arkipäiväinen elämä, jossa on taustalla uhkan tuntu, tuntui Röyhkästä kiehtovalta. Hän kertoi pitkästi novellista, jossa äiti tuntui pelkäävän omaa poikaansa.

 

Myöhemmin illalla Röyhkä esitti paikallisen Maurice Whitle Sports (France) -bändin kanssa Muusaklubilla uransa alkupään tuotantoa.

 

 

Reijo Valta

 

Kirjoitus julkaistu aikaisemmin Pois työpöydältä -blogissa.

http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2014/08/kauko-royhka-elamani-kirjat.html

 

 

Kategoriat: Festivaali, Kirjailijavierailu, Muusajuhlat, Uncategorized | Jätä kommentti

Keksi tarinalle jatko -kilpailun voittajat

Viikko ennen Muusajuhlia pidetty Huutomerkki ry:n ja Oulun kaupunginkirjaston jatkotarinakilpailu on nyt ratkennut. Ensimmäiselle sijalle ylsi Uolevi Haapalan tarina aloitukseen numero 3.

Peilistä miestä tuijottivat kaksiviikkoinen automatka ja saman ikäinen sänki. ”Helga!”, hän huusi, mutta ei saanut vastausta.

Tahmea hiljaisuus oli ottanut huoneiston valtaansa. Mies repäisi telineestä palan vessapaperia. Oli kuin hänet olisi repäisty jostain irti, yhtä helposti, yhtä tunteettomasti. Hän painoi hetken vuotavaa finniä leuassaan. Sitten hän heitti paperin pyttyyn ja vetäisi. Sinne meni. Lopullisesti.

Mies pesi meikit pois kasvoiltaan. Silmiä kirvelsi. Hän irroitti korvikset tärisevin sormin. Toinen tippui kädestä, lattiakaivosta kuului kilahdus. Mies ei jaksanut välittää.

Hän raahautui olohuoneeseen ja rojahti sohvaan. Hän irroitti nilkkaremmit, potkaisi korkkarit jaloistaan ja alkoi hieroa turvonneita varpaitaan. Saatuaan veren kiertämään normaalisti hän nojautui taakse päin ja alkoi silmäillä tyhjää huoneistoa. Helga oli lähtenyt, hävinnyt mitään ilmoittamatta. Miehen kahden viikon mittaiseksi venähtänyt drag-kiertue oli ollut liikaa hänelle. Olihan hänellä ollut muutenkin vaikeuksia ymmärtää koko juttua. Ehkä näin oli paras. Ehkä näin pitikin käydä.

Mies istui pitkään paikallaan. Seinäkellon raksutus voimistui. Miehen katse alkoi harhailla. Hän oivalsi taulun olevan vinossa ja huomasi tahran tapetissa. Seinän takaa kuului naisen kiljuntaa ja miehen vihaista ärähtelyä. ”Mitä sä oikein teet?” huusi nainen. Äänet vaikenivat. Mies sohvalla hymähti itsekseen. Hän mietti, mitä itse olisi sanonut. Tuollaiseen kysymykseen ei ole milloinkaan helppo vastata.

 

Toiseksi tuli Petri Lehtonen jatkotarinallaan aloitukselle numero 1.

Jos Halli ei olisi juossut metsään, ei Reetakaan olisi koskaan löytänyt luolaa.

Silmät tottuivat hitaasti pimeään ja Reeta kuiskaili Hallia haparoidessaan eteenpäin ja aina välillä taakseen vilkaisten aivan kuin luolan suu olisi saattanut sieltä kadota. Hallin läähätys ja innostunut maan kaapiminen kuuluivat läheltä mutta vielä näkymättömistä. Reeta otti kännykkänsä, valaisi sillä tietä eteenpäin luolassa, joka toisin kuin elokuvissa, ei ollut lainkaan kostea ja lepakkoja päälle kaatava vaan viileä, ja nyt kun hän näki paremmin myös turvallisen tuntuinen ja hänen kokoiselleen tytölle mukavan tilava. Halli löytyi muutaman metrin päästä nuuskimassa ja yhdeltä paikalta toiselle uteliaana viipottaen.

Reeta tutki ympäristöä, joka oli pienen huoneen kaltainen, jopa tilan keskelle oli selvästi raivattu ikään kuin lattia ja pienempiä kiviä siirrelty syrjään ja – puinen jakkara ja pieni puinen pöytä, jolla pystyssä kynttilänpätkiä ja laineittain sulanutta ja paikoilleen jähmettynyttä steariinia. Reeta säikähti ja pudotti samalla kännykkänsä maahan. Halli riensi nuuhkimaan sitä ja kun pöytä ja jakkara katosivat hetkeksi takaisin pimeyteen, sai Reetakin itsensä rauhoittumaan. Jos täällä olisi joku, hän sanoi itselleen, niin Halli olisi haukkunut jo aikoja sitten.

Poimiessaan kännykän maasta Reeta löysi tikkuaskin. Hän kokeili yhtä hieman epäluuloisena, mutta tikku syttyikin. Hän valaisi pöytää ja sytytti osan kynttilöistä niin, että näki luolan kokonaisuudessaan.

– Tämä on, hän sanoi Hallille ja mietti samalla, kun tarkkaili kasvavan innon ja jännityksen vallassa ympärilleen.

– Tämä on salaluola, salakammio.

Reeta istui jakkaralle, tutki steariinin täytteistä pödän pintaa ja huomasi pöydän alla vanhan kangasrepun. Repusta hän löysi paksukantisen vihkon ja lyijykyniä. Halli istui Reetan edessä, kallisteli päätään ja tummat silmät pilkahtelivat kynttilänvalossa. Reeta avasi vihkon varovasti aivan kuin se olisi voisi murtua niin kuin luolan suu kadota selän takaa.

– Tämä on päiväkirja, hän paljasti Hallille ja selasi eteenpäin. Kynttilät hupenivat Reetan lukiessa päiväkirjaa yhä syventyneemmin ja syventyneemmin; ja hän unohti, että on olemassa aika ja paikka. Halli asettui huokaisten kerälle makaamaan ja torkahti. Vasta kun enää yksi kynttilä antoi valoa Reeta havahtui. Hän oli päässyt päiväkirjan viimeiselle merkinnälle ja sen luettuaan hän otti kynän, merkitsi päivämäärän ja kirjoitti pienen pienen hyväntuulisen kiitoksen. Alle hän kirjoitti niin nätisti kuin osasi: Terveisin Reeta ja Halli. Kotona, kun äiti kysyi miten Hallin ulkoiluttaminen kesti niin kauan, Reeta vastasi tarvitsevansa tukevan vihkon, mukavia kyniä ja kaiken värisiä kynttilöitä.

 

Kolmanneksi tuli Juha J. Lamminahon tarina aloitukselle numero 2.

Lopputilin saatuaan olisi sopivaa tuntea pelkoa, häpeää tai edes pientä raivoa, hän ajatteli. Mutta palauttaessaan avaimet ja työvaatteet hän tiesi mitä tekisi seuraavaksi.

Paiskattuaan huudon äänieristeoven taakse hän käveli kauppiaan toimistosta portaat alas kahvihuoneeseen, kiskoi taulusta tikat reppuunsa ja veti astianpesukonetta sen verran irti seinästä, että pääsi jakoavaimella käsiksi koneen takaiskuventtiiliin. Jarski nosti hallin oven. Näkymä avautui pölyiselle varastopihalle, joka oli ehtinyt tulla hätäisesti tutuksi puolitoista viikkoa kestäneen työuran aikana. Piippaus taskussa. Vaimon kommentit kotona saattoi lukea jo etukäteen kahden sanan tekstiviestistä, joten ainoa ajattelemisen arvoinen seikka nyt oli vihanhallintakurssille kannettujen rahojen takaisin perintä.

Viime keväänä marketin seinälle nastoitettu mustavalkoinen kurssi-ilmoitus repäisypuhelinnumeroineen oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Hän oli melko varma, että ilmoituksessa oltiin luvattu takuu tuloksista. Tai jos ei luvattu, sopiva takuu kyllä hankitaan nyt vaikka jälkikäteen. Sille pellelle maksetut rahat oli tarkoitettu uuden kaasugrillin hankitaan, eikä mihinkään tyhjälle seinälle huutamiseen joka oli muka jonkin teorian valossa aplodien arvoista touhua. Mieluummin hän olisi mykkänä tirskunut naapurin isännän pyöreinä heliseville silmille. Mutta nyt on vain se saatanan pallogrilli. Tarkalleen ottaen ilmoittautuminen tuolle kurssille oli ollut vaimon idea. Hänen mielestään vaihtoehtoja oli ollut kaksi: joko hän tulostaisi maistraatin sivuilta lomakkeen tai mies lähtisi kurssille.

Jarski rysähti korkanneelle kuskinpenkille ja ruttasi varastopäällikön kirjoittaman paperin työkalupakiksi muuttuneeseen hansikaslokeroon. Tukala pöly raastoi hänen silmiään, puhallinlaitteen suuttimet puskivat palaneen moottoriöljyn katkua kuumaan hyttiin. Kotimatkalla hän suunnitteli vuorosanoja puheluun, jonka hän heti huomenna soittaisi. Viikonlopuksi oli puhuttu keikka valmiiksi. Jarskin vaimon tiedustellessa milloin mies oli muka muusikoksi ryhtynyt, tämä oli vastannut tiedustelemalla että millähän rouva oli ajatellut kustantaa kevääksi sovitun Ruotsin reissun ja voutia vaille olevan visa-laskun. Keskustelu oli päättynyt kahvinkeittimen laiskaan loppupörinään. Keikka-auto oli katseltu valmiiksi kaupungin laidalta, se oli vanha jatkuvasti tien laidassa seisova Hiace jonka virtalukonpohja oli helppo ja hälyttimen uupuminen varmaa. Upi, Jarskin kaveri hiekkalaatikolta saakka oli katsastanut kohteen valmiiksi; iso omakotitalo hiljaisen pikkutien päässä, ei katuvaloja, väki viikonloppuisin poissa, missä lie, mökillä saaristossa. Pihassa kallis auto ja tallissa toinen, katoksessa oli keväällä jököttänyt paketissa uusi urheiluvene, keula pystyssä kuin nirson penskan leuka. Upi oli esitellyt deduktiivisen päättelynsä tulokset ja kaverukset olivat varmoja mökin sisustuksen laadusta ja hinnasta. Kanavat olivat valmiina, itään päin kaupat sujuivat nopeasti ja luottamuksella, kunhan ei vain kieltäytynyt tarjotusta vodkasta. Se olisi ollut samaa kuin sukulaisissa kahvinjuonnin välttely, yhteistyön ja keskusteluyhteyden katkeaminen varmaa kuin ulkoharjan varren pettäminen nuoskalumisella rapulla.

Keskiviikon ja torstain Jarski makasi pääsääntöisesti sohvalla, tuijotti televisiosta visailut ja maalikimarat ja oli tyytyväinen pitkittyneeseen mykkäkouluun. Oli tilaa ja aikaa ajatella lauantain suunnitelmaa. Tehtävälistalle kirjattu puhelu jäi suosiolla vähemmän tärkeänä seuraavalle viikolle. Perjantai-iltana vaimo heitti lopulta yrttiruukun parvekkeen rapistuneeseen betoniin ja ilmoitti lähtevänsä viettämään tyttöjen iltaa. Lauantaiaamuna Jarski keitti kahvit, söi sokerikorppuja ja soitti vaimon puhelimeen, joka ravisteli hermostuneesti vessan lasista peililautaa.

Illalla, heti Urpon kevennyksen perään ovikello räsähti sovitussa rytmissä. Jarski kiskoi hankitut kamppeet kiireesti päällensä ja steppasi raput alas pirteän jännityksen vallassa. Upi odotti kevyesti vapisten nurkalla. Hänelle oli jäänyt vuoden mittaisen valtionleivän jäljiltä pysyvät elohiiret molempiin poskipäihin ja olemukseen kieli, joka vaikutti kuin hänen selkärankansa sijalle olisi pikkuisella väkivallalla istutettu piikkausvasara. Upi kyseli ensin työkuulumisia ja sen jälkeen kurssin sujumista. Jarski lupasi säilyttää hänen hampaansa vain siksi että nyt olisi kohtalainen tarve rahalle eikä ansaituille kohteliaisuuksille. He kävelivät bussipysäkille, huitoivat nelikakkoselle ja istuivat bussissa vastakkaisille paikoille.

Pysäkillä jäi pois rollaattorin korkuinen mummo, jonka miehet antoivat keinua rivitalon pihaan ennen kuin valitsivat suuntansa. Hiace oli tutulla paikalla, Jarskilla murtotyökalut kokeneissa käsissä ja pian diesel alkoi muuttua hiukkaskatkuksi tyynelle kujalle. Upi latasi kasettisoittimeen Tapani Kansan kootut, kivi-paperi-saksilla valitun oikeuden nojalla. He saapuivat kohteeseen johtavalle tielle. Seutu oli Jarskille outo mutta hän luotti ystävänsä arviointikykyyn rikollisen lailla. Upi sammutti valot ja lipsutti pintakaasulla etupihan kiveykselle. Ulkovalot eivät syttyneet. Pihapensaat olivat hiljaa, kevyt usva ui nurmen pintaa pitkin. He pukivat huput päähänsä ja hiipivät talon taakse terassille, jonka krominhohtoiselle kesäkeittiölle Jarski hoksasi heti paremman sijoituspaikan. Jarski meni edellä, Upi varmisti selustaa kuin säikky ulkokissa. Sauvakivi rysähti raivoisasti lasielementin läpi, putosi parkettilattialle ja kierähti sirusaatossa valkoiselle karvamatolle. Hiljaisuus pysyi vakiona kuin mummolan ullakko. Jarski ujutti kätensä sirpalejonon välistä ja käänsi kahvan alas.

Sisällä Upi kuiskasi lyhyen katselmuksen jälkeen löytäneensä heille Forth Knoxin, mutta vailla pelkoa luotiseulaksi joutumisesta. Hän tiesi vaihto-oppilasajoiltaan melko tarkkaan sen, kuinka herkässä erään kansakunnan etusormet ovat. Kaverukset ryhtyivät repimään työmiesottein kotiteatterin johtoja seinästä ja nostelemaan laitteita terassille, jota kohti Jarski pian työntäisi Hiacen tyhjän perän. Jarski vapautti vitriinejä tyhjäksi kiiltävistä hopeistaan, Upi löysi sikarikaapin jonka paksuimman tuotteen hän tuprautti hehkuun luoden työhön porvarillisen helpon tuoksun. Jarski muisteli putsauksen ohessa vihanhallintakurssilla opetettuja keinoja haastavien tunteiden turvalliseen osoittamiseen. Hän arveli tyhjennettyjen lasihyllyjen ja keittiön kaluston sopivan mainiosti kanavointivälineeksi. Upi ärähti jotain epäselväksi tarkoitettua hikisenä riehuvalle kumppanilleen.

Pian kaikki arvokkaaksi luokiteltu tavara oli kannettu pihaan. Olli peruutti Hiacen asemiin ja muutamassa minuutissa auton lommoinen kontti oli täytetty saaliilla laidasta kattoon. Kaverukset istuivat puutarhatuoleihin pitämään pienen puhallustauon ennen paluumatkaa. Upi kiskoi hiestyneen hupun päästään, Jarski oli nostanut omansa otsalle heti urakan alkuun. Sikarin hehku loimotti kaideköynnösten pintaa. Keskeltä hiljaisuutta kuului nopea sihahdus kuin pienestä hydraulisylinteristä, ja toisen kerran, robotinterävä liikeääni. Jarski tarrasi säpsähtäen tuolin nojiin huomattuaan rännin alla sähisevän valvontakameran, jonka kupera linssi tuijotti heitä kuin lähimarketissa päivystävän vartijan peililasit. Upi nielaisi savut ja ymmärsi valaistumisen lailla hetkensä kusisuuden. Nopea vilkaisu silmiin, lyhyt jatkosuunnitelman laatiminen eli ei suunnitelmaa lainkaan; hiekkalaatikkoaikaan valvontakameran johdot eivät olisi olleet kytkettyinä langattomasti niitä hallitsevan tahon kourassa pitelemään puhelimeen, vaan jääneet kodinhoitohuoneen kaapin vhs-nauhuriin joka olisi johtokiinnikkeitä seuraamalla löytänyt kuin Jarskin salamaja käärepaperivanan perästä.

Upi kirosi ja polki kantapäällään sikaria vielä silloin kun Jarski jo huuteli puoleksi liikkuvan Hiacen avoimena roikkuvasta ovesta. Loppu oli jäänyt käteen. Turhaa työtä ja vaivaa kaikki, rekisterikilpien muovittaminen siwan kasseilla, elohopean liukkaat suunnitelmat, matkaliput Ruotsiin, bussissa melunneiden teinien kurittamatta jättäminen. Jarski seurasi kuinka kameran vinkuva moottori käänsi lasisilmän auton perässä nelivedon rullaamalle nurmikolle. Hän polkaisi kaasun pohjaan, moottori tukehtui hetkeksi, heitti yskivän mustan pilven ilmaan ja katosi ilman valoja tien päälle. Upi juoksi perään liian harppovin askelin, huitoi Jarskin perään katkeria seurauksia ja kompastui lopulta pimeään ansaksi jätettyyn puutarhaletkukerään. Hän jäi makaamaan nurmikkoon ja toivoi lapiota jolla kaivaa itsensä riittävän monta jalkaa syvälle nyt heti, välittömästi kuntan läpi. Etääntyvän pakettiauton ääni hiljeni, sen kierrokset laskivat ja Upista kuulosti aivan kuin moottori olisi sammunut kesken matkaa. Aivan kuin auton ovi olisi avautunut, sitten paiskautunut kiinni lyhyiden huutavien sanojen johdolla.

Lapsena Jarski ja Upi olivat leikkineet syksyn pimeässä pihassa leikkiä, jossa etsivät taskulampun valokiilalla vuorotellen toisiaan. Kohteen tiiliseinää nuolevat valonsäteet olivat jotain mitä siihen aikaan olisi tarvittu. Laukaus, toinen, kolmas, hyytyvä kaiku metsän kalteririvissä. Upi kuuli muurahaisten hengittävän. Ruudin tuoksu valui usvan seassa värittäen hitaasti seilaavaa valokiilaa harmaalla. Upi alkoi repiä nurmea kynsien alle, hän repi kuin raivotautinen koira häntäänsä, haukkoi hampailla multaa tunnelin tieltä, pieksi lenkkareiden kärjillä, yski ja köhi ja hakkasi otsaansa kovaan maahan kunnes kylkikaaret nytkähdellen lakkasi repimästä, ja jäi vaienneena retkottamaan selälleen revenneet valkuaiset multapeitettä vasten.

Valokiilan takana kaksi hahmoa lähestyi taloa. Valoa ja pumpattavaa hauliasetta kantoi ryhtiä uhkuva kauppias froteinen saunatakki yllään, hänen edellään verta linkkaava Jarski Alatalo raahasi murtuneen mielen temppeliään. Kauppias oli ehdottanut sovintoa: pojat kantaisivat ripeästi tavarat takaisin sisälle, siivoisivat jälkensä ja korvaisivat vahingot työllä varastopihan kiireapulaisina, ja kauppias jättäisi syytteen nostamatta. Jarskin puolestaan tuli käyttää kaikki luojan suomat valelahjat mennessään yöllä päivystykseen. Lisäksi hänen tuli olla ilmoittamatta liittoon siitä pikkujutusta, mikä tapahtui silloin alkuviikosta. Kauppiaan mielestä menneiden muistelusta saisi vain tikkuja silmiin; tulevaisuuteen luomet tuli luoda, tuulina puhaltavat raikkaat tavoitteet sydämessä ja ruumiin reipas urheiluttaminen pitävät kyllä miehet ojien välissä. Nurmen tasalle pysähtynyt hahmo tarttui kauppiaan lampun valoon, kauppias pukkasi piipulla Jarskiin pari nopeampaa askelta. Potkaistuaan Upin selälleen kauppias esitti vielä vaatimuksen välittömistä hautausjärjestelyistä mutta tuli korvauksissa sen verran vastaan, ettei Jarskin perheen talous olisi nyt ihan lopullisesti tämän reissun takia romahtanut. Kauppias nosti autotallin ylähyllyltä jätesäkkirullan, paaliköysivyyhden ja nytkäytti niskaansa lammen rantaa kohden. Jarskin takahampaat kastuivat happamasta nesteestä.

Kategoriat: Kilpailut, Muusajuhlat, Uncategorized | Jätä kommentti

Muusa-kirjoituskilpailu on ratkennut

Huutomerkki ry:n järjestämän Muusa-kirjoituskilpailun vuonna 2014 on voittanut savonlinnalainen Outi Karhu novellillaan ”Salattu suru – ja muita iskelmiä”. Toiseksi kilpailussa ylsi oululaisen Marko Krögerin runoelma ”Räjähtämätön valas”.  Kilpailuun osallistui yhteensä runsaat 120 eri työtä. Voittajat julkistettiin Muusajuhlaklubilla Nuclear Night Clubissa 16.8. 2014.

Kirjoituskilpailun aiheena oli harha, joka kirvoitti osallistujat mitä mielikuvituksellisimpiin tarinoihin. Voittajanovelli liikkuu talvisodan jälkimainingeissa. Kilpailun päätuomarina toimineen sarjakuvataiteilija Lauri Ahtisen mielestä Karhun novellin aihepiiri on ”läpikotaisesti koluttu ja kliseisyydessään ärsyttävä, mutta onnistuu kuitenkin tuomarin ennakkoasenteellisuudesta huolimatta vakuuttamaan taiturimaisella kielellään. Teksti vaikuttaa valmiilta ja hiotulta, ja sopisi täysmittaisen kertomuksen osaksi”.

Toiseksi tullut runoelma puolestaan on ”kaikessa yksinkertaisuudessaan kauneimmin panemisesta kirjoitettu ajatuskuvaelma, mitä päätuomari on lukenut miesmuistiin”.

Muusa-kirjoituskilpailun palkintosumma jakautui siten, että voittaja sai 400 euroa ja toiseksi tullut 100 euroa. Muut kirjoituskilpailun finaaliin yltäneet nimimerkit olivat JG, Chia, Lii-San, Jalkapalloenkeli, En tiedä ja TomTom.

Voittajatöitä julkaistaan kulttuurilehti Kaltiossa sekä Huutomerkki ry:n Hallaus-aikakausikirjassa.

 

 

Kategoriat: Kilpailut, Musteklubi, Muusajuhlat | Jätä kommentti

Runolounas avasi Muusajuhlat 2014

Huutomerkin järjestämät Muusajuhlat avattiin runolounaalla Ravintola Tubassa 13.8. kello kaksitoista. Tuottaja Kari Miettunen julisti koruttomasti juhlat alkaneiksi ja ensimmäisenä lavalle nousi Virpi Ansamaa.

Runolounaat ovat lyhyitä tilaisuuksia ruokailun lomassa. Huutomerkki on järjestänyt niitä eri yhteyksissä ja paikoissa vuosien varrella. ”Voitte kuunnella tai olla antamatta häiritä”, tiivisti Miettunen tilaisuuden luonnetta lounastajille.

Ansamaa esitti kolme runoa, joista tuorein oli hiljan olleen superkuun innoittama. Ansamaan runoja luonnehtii arjen erotiikka, elämän iloista riemuitseminen.

DSC08099

Virpi Ansamaa Runolounaalla.

Toisena runolounaan esiintyjänä oli Uolevi Haapala, Hailuodon kirkkoherra Timo Juntusen alter ego. Haapala luki pääosin otteita näytelmästään Serkkuni Mikael, jota seuraavan kerran esitetään kesällä 2015 Hailuodon teatteripäivillä. Tranvestiitti Mikaelin peruukki oli esiintymisessä mukana. Tekstien ydin oli olemassaolon oikeutuksessa. Miten ne helpoimmat kysymykset kysyä ovat vaikeimpia vastata.

DSC08106(1)

Timo Juntunen alias Uolevi Haapala.

Torstaina runolounaalla esiintyvät Jere Vartiainen ja Kaisa Halmkrona, perjantaina Eero Suvilehto ja Milla Koramo.

(teksti julkaistu myös Pois työpöydältä -blogissa http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2014/08/muusajuhlat-avattu-runolounaalla.html )

Teksti ja kuvat: Reijo Valta

Kategoriat: Festivaali, Muusajuhlat | Jätä kommentti

Lassi Kalleinen Oulusta Runopuulakin SM-finaaliin Kuopioon

Oulun yliopiston kasvimuseossa työuraansa viimeistelevä
Lassi Kalleinen, 60 v, voitti lavarunouden Pohjois-Suomen
alkukilpailun Oulussa ravintola Tubassa perjantaina 28.3.

Kalleinen kertoo aloittaneensa kirjallisuuden opiskelijana,
mutta biologia ja kasvikunta vetivät pidemmän korren.
Luovan kirjoittamisen äärelle hän on palannut näinä päivinä,
jolloin myös Huutomerkki ry:n runokilpailu osui kohdalle.

Korkeatasoiseen alkukarsintaan osallistui 10 runoilijaa.
7 miesrunoilijan edustus korostui takavuosiin nähden.

Kalleinen kohtaa 7 muuta alkukilpailuvoittajaa Kuopion
SM-finaalissa lauantaina 24. toukokuuta. Lavarunouden
suomenmestari voi jo kahdeksannen kerran odottaa kutsua
Poetry Slamin maailmanmestaruuskilpailuun Pariisiin.

Tiedotteen laatinut:
Jouko Saksio

—-

Runopuulaakin parhaan runoilijan paikasta kilpailtiin kolmen kierroksen verran. Tässä tarkat pistesijoitukset:

1. Kierros

0. Jouko Saksio: 22.3 p
1. Immu Suominen: 21.4 p
2. Jere Vartiainen: 25.4 p
3. Timo Myllymäki: 23.3 p
4. Seppo Immonen: 22.5 p
5. Milla Koramo: 23.5 p
6. Lassi Kelleinen: 25.5 p
7. Helana Lusua: 17.3 p
8. Lauri Hätälä: 17.1 p
9. Mikko Koiranen: 20.2 p
10. Eeva Holma: 24.3 p

2. Kierros (käännetyssä järjestyksessä viisi parasta)

1. Timo Myllymäki: 24.4 p
2. Milla Koramo: 24.3 p
3. Eeva Holma: 23.8 p
4. Jere Vartiainen: 24.4 p
5. Lassi Kalleinen: 26.8 p

3. Kierros (kolme parasta)

1. Timo Myllymäki: 23.0 p
2. Jere Vartiainen: 25.2 p
3. Lassi Kalleinen: 25.6 p

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Vapun jälkeisellä Musteklubilla

Vapun osuminen torstaipäiväksi tuotti useimmille yhteiskuntamme työmuurahaisille viiden päivän viikonlopun. Vapun ajan juhlimisen lopunaikojen tunnelmaa ja teemaa oli aistittavissa myös Huutomerkin Musteklubilla Nuclear Nightclubissa lauantaina 3.5. Musteklubeilla on totuttu erkaantumaan ajasta ja paikasta kirjallisuutta ja sanataidetta sivuavan ohjelman muodossa, eikä klubia isännöivän Kari Miettusen tämänkäänkertainen valikoima tuottanut pettymystä.

 

Illan aluksi juhlistettiin Huutomerkin Hallaus-lehden uusinta numeroa. Toimistussihteeri Jussi Moilasen lyhyen esittelyn jälkeen saatiin näytteitä lehden sisällöstä kirjoittajien itsensä esittämänä. Henrika Palokangas luki runojaan sekä lehdestä että sen ulkopuolelta. Totuuden etsimisestä oli kysymys, niin kuin luonnontieteilijäksi opiskelevalla kuuluukin. Toinen uusimman Hallauksen sivuilta tuttu kirjoittaja, Jaakko Markus Seppälä, esitti tekstejään laulaen kitaralla itseään säestäen. Runsaasti sivistyssanoja ja sanaleikittelyä sisältävät arkiset ajankuvat ja varsinkin välispiikkien biisinselitykset toivat etsimättä mieleen suomirokin trubaduuriosaston Hectorista Mikko Perkoilaan.

 

Paikan päällä olivat esiintymässä myös Pohjois-Suomen osakilpailusta lavarunouden SM-kisoihin mukaan valkkautuneet Lassi Kalleinen ja Milla Koramo. Milla Koramon esitys meni minulta valitettavasti vähän ohi ja muistiinpanoni aiheesta jäivät tällä kertaa harvinaisen onnettomiksi *, joten en uskalla esittää arviota sijoituksesta tulevissa finaaleissa. Sen sijaan Lassi Kalleiselle on helppo povata glooriaa, niin vastaansanomattoman hurmaava oli illan sparrausesiintyminen. On itse asiassa miltei mahdotonta uskoa, ettei Kalleisella muka olisi takana kuin yksi show ennen eilistä, niin helposti esiintyjä otti yleisön puolelleen leikitellessään sanoilla ja aikamme ilmiöillä sun muilla arjen hirvityksillä.

 

Illan elokuvana esiteteltiin Risto Nymanin puolituntinen Spurgatory. Mykkäelokuvan keinoin toteutettu ja tekijänsä improvisaationomaisella musiikilla säestetty Spurgatory kertoo karua tarinaa yhteiskunnan laitamilla elämäänsä elelevästä miesjoukosta. Tunneskaala katsomon puolella kulki itkusta nauruun ja takaisin. Arjessa ja elämässä ollaan kiinni enemmän tai vähemmän kynsin hampain ja verissä päin, paikoin side vappuna työläisyyttään juhlivaan muuhun yhteiskuntaan näyttää kokonaan katkenneen eikä elämänhallinta ole mukana enää edes illuusiona. Katsomossa tämänkaltaisen rujouden edessä voi vain nieleskellä vuoroin kyyneliä, vuoroin vatsahappoja. Elokuvan mykkyys ja mustavalkoisuus tuovat kuitenkin esiin huumoriaspekteja sielläkin, missä katsoja joutuu miettimään, uskaltaako tuolle edes nauraa. Toisaalta mykkyys armahtaa katsojaa, raakamateriaalin ääniraitaa ei välttämättä toisi mitään lisäarvoa teokselle. Aluksi liian pitkältä tuntunut kesto tuntuu näin jälkikäteen alleviivaavan psykologista aikaa, arjen ankaruutta ja toinen toistaan samanlaisina seuraavia päiviä.

 

Varsinaisen klubiosuuden päätteksi Eripura esitti kimuranttia musiikkiaan akustisesti. Bändin varsin kirjalliset tekstit sopivat nekin illalle kuin huomaamatta muodostuneeseen sanaleikittelyn ja arjessa selvitymisen teemaan. Tämän jälkeen yleisö häädettiin Nuclear Nightclubin alakerrasta katutasoon odottamaan maksullisen ohjelman alkua tai selviytymään arjestaan kukin valitsemallaan tavalla.

 

 

* ”kuolema”, ”tomtomtom”

 

Jarkko Korpua

 

 

Kategoriat: Uncategorized | Avainsanat: | Jätä kommentti

PopUp-Hallaus – 24 tuntia Kaijonharjun luovassa yössä

Huutomerkki ry:n ensimmäistä kertaa järjestämä PopUp-Hallaus järjestäytyi Kaijonharjun kirjastossa perjantaina 25.4. aamuyhdeksästä alkaen. Tarkoitus oli suunnitella ja tehdä tyhjästä seuraavaan aamuun mennessä julkaisuvalmis lehti.

 

henkilöt

vänkääjä, päätoimittaja: Milla Koramo

novellisti 1, taittaja: Desulishor

novellisti 2: sanataiteilija Sari Maanhalla

kuvittaja: Rebekka Kuikka

ideasampo: Leena Keränen

runoilija: Leena Jääskelä

kirjastotäti: Minna Männikkö

 

Paikkana Kaijonharjun kirjasto. Aurinko oli noussut aikaa sitten, ja pihalla laahusti muutama aamuvirkku ihminen kun vänkääjä saapui näyttämölle kello puoli kahdeksan.

 

9:00 – tunteja: 0

Kevätaurinko oli herättänyt paikalle neljä muutakin lehdentekijää, vänkääjän lisäksi kaksi novellistia, ideasammon ja kuvittajan. Osa tuli paikalle jo ennen yhdeksää ihmettelemään, miksi kirjastotäti ja vänkääjä vielä hääräsivät kirjaston ystävällisesti tapahtumaa varten järjestämien koneiden kanssa. Aamu lähti käyntiin nopeasti: teemaksi hyväksyttiin vänkääjäpäätoimittajan ehdottama myytit, ihmiset kertoivat ideansa ja toiveensa, ja olivat osin jo tarttuneet toimeen kun vänkääjä vielä yski aikataulun ja yhteistietojen perään. Osittaisista soraäänistä huolimatta asiat saatiin sovittua ja kuolleet linjat määriteltyä: kello 17 lehden sisältö olisi selvillä, klo 21 taitto valmiina, ja aamulla klo 9 koko lehti tulostuskunnossa.

 

10:00 – tunteja: 1

Tässä vaiheessa aamu oli vasta alussa, ja kirjaston avautumiseen tunti jäljellä. Novellistit olivat jo siirtyneet koneiden ääreen tuottamaan tekstejä, kuvittaja ja ideasampo kävivät läpi kirjaston lastenosaston materiaalia. Kaikki sujui omalla painollaan: näitä tekijöitä ei tarvinnut patistaa suuntaan tai toiseen. Niinpä myös vänkääjä siirtyi päätoimittajuuden varjolla omaan nurkkaansa, ja alkoi miettimään, mitä pääkirjoituksen tulisi sisältää. Kainaloon upposi kirja jos toinenkin. Onneksi oltiin sentään kirjastossa.

 

11.00 – tunteja: 2

Kirjasto avasi ovensa. Vänkääjä oli uppoutunut etsimään suomalaisia loitsuja, ja tutustui Slendermanin saloihin, ja tuskin huomasi muita ihmisiä, vaikka istui lähellä pääovea. Kirjasto on kuin onkin hiljainen ympäristö.

 

n. 14.00 – tunteja: 5

Vänkääjäpäätoimittajan ajantaju katosi. Kuvittaja lähti tenttiin viereiseen yliopistorakennukseen. Novellisti 1 tarttui Urho Kekkosen elämänkertaan. Novellisti 2 etsi ehdokkaita runomuotokuviin. Ideasampo kirjoitti ja lähti sitten tauolle Ainolanpuistoon ottamaan kuvaa pirunmoisesta pirunkivestä.

 

n. 17.00 – tunteja: 8

Kirjasto sulkee ovensa. Kuvittaja palasi tentistä, työt jatkuivat. Ensimmäinen kuollut linja oli ylitetty. Tähän mennessä luovuuden yhteiskasaan oli syntynyt pääkirjoitus, kaksi novellia, osa kannen kuvituksesta sekä yksittäisen runoilijan päivän aikana kirjoittama yksittäinen runo. Haudonnassa oli vielä vänkääjäpääkirjoittajan runoja, toimitettavia kirja-arvosteluita sekä kuvitusta. Tekeminen luovi hyvässä rytmissä, ja vänkääjän oli vaikea uskoa kirjoittajien tetriksenpeluutaukojen olemassaoloon. Näytti siltä, että kuolleita linjoja voitiin venyttää, joten päätoimittaja myöntyi ja pyysi kaikkia vain kirjoittamaan lisää. Paikallinen nuoriso viihdytti osallistujajoukkoja hölinällään kirjaston ikkunoiden toisella puolen pitkin iltaa. Ideasampo ja kuvittaja käyvät reippaan kahvipöytäkeskustelun kreikkalaisista jumalista.

 

n. 21.00 – tunteja: 12

Toisen deadlinen lyödessä oikoluvut oli tehty, taittopohja voitiin aloittaa vaikka tekstit eivät olisikaan valmiita ja kuvat voitaisiin lisätä taiton päätteeksi. Taittoa kuitenkin pystyi tekemään vain yksi henkilö kerrallaan. Tekemistä piti keksiä. Päätoimittaja maalasi kuvia, jotka eivät lopulta tulisi ilmestymään lehdessä.

 

24.00 – tunteja: 15

Viimeinen kauppa sulkeutui, lauantaikarkit ostettiin. Taitto-ohjelman logiikka herätti tunteita ja keskustelun ohjelmien viisaudesta ja tyhmyydestä.

 

n. 2.00 – tunteja: 17

Kuvittajan tekemät maalaukset käytiin onnistuneesti skannaamassa kuvittajan kotona, eikä kämppis häiriintynyt. Taitto-ohjelmat kaatuvat. Ihmiset eivät.

 

n. 4:00 – tunteja: 19

Vänkääjän ajantaju katosi kokonaan. Onneksi tietokoneissa oli tiimamittarit. Ninjamangustit, Russell Bertrand ja Victor Hugo aiheuttivat hilpeyttä. Taitto jatkui. Viimeinen kirjaston hämärässä kirjoitettu yhteisnovelli valmistui, ruokapöytäkeskustelu koottiin yhteen ja sisällysluettelo varmistui. Kuvittaja nukahti kirjaston pehmeän sohvan syleilyyn.

 

n. n. 5:00 – tunteja: 20

Yhteiskuva otettiin. Kuvittajaa ei toki tarvinnut tämän takia herättää.

 

n. 7.00 – tunteja: 22

Taittaja ja päätoimittaja taittoivat. Kuvittaja välillä nukkui, välillä nuokkui. Novellisti 2 lähti kotiin. Hiottiin, hiottiin, hiottiin.

 

9.00 – tunteja: 24

Kirjastotäti saapui sulkemaan tilat. Ongelmia pdf-muotoon tallentamisen kanssa, lehti ei valmistunut aikatauluun. Vänkääjän hommiksi sovittiin saattaa työ loppuun.

 

sunnuntai klo 11:00 – tunteja 50

Vänkääjä valmisti pdf:n, lähetti sen julkaistavaksi ja huokaisi helpotuksesta. Takana oli ohjelmien ja fonttien uudelleen asentelua, materiaalin poistamista liian suuren koon välttämiseksi ja toki nukkumista. Lehti ei ollut autenttinen 24 h, mutta se oli valmis ja sen oli saanut aikaan hieno tiimi. Kiitos, sanoi vänkääjä hiljaa mielessään.

 

Lehteä voi lukea Issuu.com:ssa osoitteessa
http://issuu.com/hallaus/docs/popuphallaus_hallaus17b

Tiimi oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas: Leena Keränen, Milla Koramo, sanataiteilija Sari Maanhalla, Desulishor, ja Rebekka Kuikka.

 

Teksti: Milla Koramo

Kuva: sanataiteilija Sari Maanhalla

Kategoriat: Hallaus, Kirjoittajapaja | Avainsanat: , , , , , , , , | Jätä kommentti