Viikko ennen Muusajuhlia pidetty Huutomerkki ry:n ja Oulun kaupunginkirjaston jatkotarinakilpailu on nyt ratkennut. Ensimmäiselle sijalle ylsi Uolevi Haapalan tarina aloitukseen numero 3.
Peilistä miestä tuijottivat kaksiviikkoinen automatka ja saman ikäinen sänki. ”Helga!”, hän huusi, mutta ei saanut vastausta.
Tahmea hiljaisuus oli ottanut huoneiston valtaansa. Mies repäisi telineestä palan vessapaperia. Oli kuin hänet olisi repäisty jostain irti, yhtä helposti, yhtä tunteettomasti. Hän painoi hetken vuotavaa finniä leuassaan. Sitten hän heitti paperin pyttyyn ja vetäisi. Sinne meni. Lopullisesti.
Mies pesi meikit pois kasvoiltaan. Silmiä kirvelsi. Hän irroitti korvikset tärisevin sormin. Toinen tippui kädestä, lattiakaivosta kuului kilahdus. Mies ei jaksanut välittää.
Hän raahautui olohuoneeseen ja rojahti sohvaan. Hän irroitti nilkkaremmit, potkaisi korkkarit jaloistaan ja alkoi hieroa turvonneita varpaitaan. Saatuaan veren kiertämään normaalisti hän nojautui taakse päin ja alkoi silmäillä tyhjää huoneistoa. Helga oli lähtenyt, hävinnyt mitään ilmoittamatta. Miehen kahden viikon mittaiseksi venähtänyt drag-kiertue oli ollut liikaa hänelle. Olihan hänellä ollut muutenkin vaikeuksia ymmärtää koko juttua. Ehkä näin oli paras. Ehkä näin pitikin käydä.
Mies istui pitkään paikallaan. Seinäkellon raksutus voimistui. Miehen katse alkoi harhailla. Hän oivalsi taulun olevan vinossa ja huomasi tahran tapetissa. Seinän takaa kuului naisen kiljuntaa ja miehen vihaista ärähtelyä. ”Mitä sä oikein teet?” huusi nainen. Äänet vaikenivat. Mies sohvalla hymähti itsekseen. Hän mietti, mitä itse olisi sanonut. Tuollaiseen kysymykseen ei ole milloinkaan helppo vastata.
Toiseksi tuli Petri Lehtonen jatkotarinallaan aloitukselle numero 1.
Jos Halli ei olisi juossut metsään, ei Reetakaan olisi koskaan löytänyt luolaa.
Silmät tottuivat hitaasti pimeään ja Reeta kuiskaili Hallia haparoidessaan eteenpäin ja aina välillä taakseen vilkaisten aivan kuin luolan suu olisi saattanut sieltä kadota. Hallin läähätys ja innostunut maan kaapiminen kuuluivat läheltä mutta vielä näkymättömistä. Reeta otti kännykkänsä, valaisi sillä tietä eteenpäin luolassa, joka toisin kuin elokuvissa, ei ollut lainkaan kostea ja lepakkoja päälle kaatava vaan viileä, ja nyt kun hän näki paremmin myös turvallisen tuntuinen ja hänen kokoiselleen tytölle mukavan tilava. Halli löytyi muutaman metrin päästä nuuskimassa ja yhdeltä paikalta toiselle uteliaana viipottaen.
Reeta tutki ympäristöä, joka oli pienen huoneen kaltainen, jopa tilan keskelle oli selvästi raivattu ikään kuin lattia ja pienempiä kiviä siirrelty syrjään ja – puinen jakkara ja pieni puinen pöytä, jolla pystyssä kynttilänpätkiä ja laineittain sulanutta ja paikoilleen jähmettynyttä steariinia. Reeta säikähti ja pudotti samalla kännykkänsä maahan. Halli riensi nuuhkimaan sitä ja kun pöytä ja jakkara katosivat hetkeksi takaisin pimeyteen, sai Reetakin itsensä rauhoittumaan. Jos täällä olisi joku, hän sanoi itselleen, niin Halli olisi haukkunut jo aikoja sitten.
Poimiessaan kännykän maasta Reeta löysi tikkuaskin. Hän kokeili yhtä hieman epäluuloisena, mutta tikku syttyikin. Hän valaisi pöytää ja sytytti osan kynttilöistä niin, että näki luolan kokonaisuudessaan.
– Tämä on, hän sanoi Hallille ja mietti samalla, kun tarkkaili kasvavan innon ja jännityksen vallassa ympärilleen.
– Tämä on salaluola, salakammio.
Reeta istui jakkaralle, tutki steariinin täytteistä pödän pintaa ja huomasi pöydän alla vanhan kangasrepun. Repusta hän löysi paksukantisen vihkon ja lyijykyniä. Halli istui Reetan edessä, kallisteli päätään ja tummat silmät pilkahtelivat kynttilänvalossa. Reeta avasi vihkon varovasti aivan kuin se olisi voisi murtua niin kuin luolan suu kadota selän takaa.
– Tämä on päiväkirja, hän paljasti Hallille ja selasi eteenpäin. Kynttilät hupenivat Reetan lukiessa päiväkirjaa yhä syventyneemmin ja syventyneemmin; ja hän unohti, että on olemassa aika ja paikka. Halli asettui huokaisten kerälle makaamaan ja torkahti. Vasta kun enää yksi kynttilä antoi valoa Reeta havahtui. Hän oli päässyt päiväkirjan viimeiselle merkinnälle ja sen luettuaan hän otti kynän, merkitsi päivämäärän ja kirjoitti pienen pienen hyväntuulisen kiitoksen. Alle hän kirjoitti niin nätisti kuin osasi: Terveisin Reeta ja Halli. Kotona, kun äiti kysyi miten Hallin ulkoiluttaminen kesti niin kauan, Reeta vastasi tarvitsevansa tukevan vihkon, mukavia kyniä ja kaiken värisiä kynttilöitä.
Kolmanneksi tuli Juha J. Lamminahon tarina aloitukselle numero 2.
Lopputilin saatuaan olisi sopivaa tuntea pelkoa, häpeää tai edes pientä raivoa, hän ajatteli. Mutta palauttaessaan avaimet ja työvaatteet hän tiesi mitä tekisi seuraavaksi.
Paiskattuaan huudon äänieristeoven taakse hän käveli kauppiaan toimistosta portaat alas kahvihuoneeseen, kiskoi taulusta tikat reppuunsa ja veti astianpesukonetta sen verran irti seinästä, että pääsi jakoavaimella käsiksi koneen takaiskuventtiiliin. Jarski nosti hallin oven. Näkymä avautui pölyiselle varastopihalle, joka oli ehtinyt tulla hätäisesti tutuksi puolitoista viikkoa kestäneen työuran aikana. Piippaus taskussa. Vaimon kommentit kotona saattoi lukea jo etukäteen kahden sanan tekstiviestistä, joten ainoa ajattelemisen arvoinen seikka nyt oli vihanhallintakurssille kannettujen rahojen takaisin perintä.
Viime keväänä marketin seinälle nastoitettu mustavalkoinen kurssi-ilmoitus repäisypuhelinnumeroineen oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Hän oli melko varma, että ilmoituksessa oltiin luvattu takuu tuloksista. Tai jos ei luvattu, sopiva takuu kyllä hankitaan nyt vaikka jälkikäteen. Sille pellelle maksetut rahat oli tarkoitettu uuden kaasugrillin hankitaan, eikä mihinkään tyhjälle seinälle huutamiseen joka oli muka jonkin teorian valossa aplodien arvoista touhua. Mieluummin hän olisi mykkänä tirskunut naapurin isännän pyöreinä heliseville silmille. Mutta nyt on vain se saatanan pallogrilli. Tarkalleen ottaen ilmoittautuminen tuolle kurssille oli ollut vaimon idea. Hänen mielestään vaihtoehtoja oli ollut kaksi: joko hän tulostaisi maistraatin sivuilta lomakkeen tai mies lähtisi kurssille.
Jarski rysähti korkanneelle kuskinpenkille ja ruttasi varastopäällikön kirjoittaman paperin työkalupakiksi muuttuneeseen hansikaslokeroon. Tukala pöly raastoi hänen silmiään, puhallinlaitteen suuttimet puskivat palaneen moottoriöljyn katkua kuumaan hyttiin. Kotimatkalla hän suunnitteli vuorosanoja puheluun, jonka hän heti huomenna soittaisi. Viikonlopuksi oli puhuttu keikka valmiiksi. Jarskin vaimon tiedustellessa milloin mies oli muka muusikoksi ryhtynyt, tämä oli vastannut tiedustelemalla että millähän rouva oli ajatellut kustantaa kevääksi sovitun Ruotsin reissun ja voutia vaille olevan visa-laskun. Keskustelu oli päättynyt kahvinkeittimen laiskaan loppupörinään. Keikka-auto oli katseltu valmiiksi kaupungin laidalta, se oli vanha jatkuvasti tien laidassa seisova Hiace jonka virtalukonpohja oli helppo ja hälyttimen uupuminen varmaa. Upi, Jarskin kaveri hiekkalaatikolta saakka oli katsastanut kohteen valmiiksi; iso omakotitalo hiljaisen pikkutien päässä, ei katuvaloja, väki viikonloppuisin poissa, missä lie, mökillä saaristossa. Pihassa kallis auto ja tallissa toinen, katoksessa oli keväällä jököttänyt paketissa uusi urheiluvene, keula pystyssä kuin nirson penskan leuka. Upi oli esitellyt deduktiivisen päättelynsä tulokset ja kaverukset olivat varmoja mökin sisustuksen laadusta ja hinnasta. Kanavat olivat valmiina, itään päin kaupat sujuivat nopeasti ja luottamuksella, kunhan ei vain kieltäytynyt tarjotusta vodkasta. Se olisi ollut samaa kuin sukulaisissa kahvinjuonnin välttely, yhteistyön ja keskusteluyhteyden katkeaminen varmaa kuin ulkoharjan varren pettäminen nuoskalumisella rapulla.
Keskiviikon ja torstain Jarski makasi pääsääntöisesti sohvalla, tuijotti televisiosta visailut ja maalikimarat ja oli tyytyväinen pitkittyneeseen mykkäkouluun. Oli tilaa ja aikaa ajatella lauantain suunnitelmaa. Tehtävälistalle kirjattu puhelu jäi suosiolla vähemmän tärkeänä seuraavalle viikolle. Perjantai-iltana vaimo heitti lopulta yrttiruukun parvekkeen rapistuneeseen betoniin ja ilmoitti lähtevänsä viettämään tyttöjen iltaa. Lauantaiaamuna Jarski keitti kahvit, söi sokerikorppuja ja soitti vaimon puhelimeen, joka ravisteli hermostuneesti vessan lasista peililautaa.
Illalla, heti Urpon kevennyksen perään ovikello räsähti sovitussa rytmissä. Jarski kiskoi hankitut kamppeet kiireesti päällensä ja steppasi raput alas pirteän jännityksen vallassa. Upi odotti kevyesti vapisten nurkalla. Hänelle oli jäänyt vuoden mittaisen valtionleivän jäljiltä pysyvät elohiiret molempiin poskipäihin ja olemukseen kieli, joka vaikutti kuin hänen selkärankansa sijalle olisi pikkuisella väkivallalla istutettu piikkausvasara. Upi kyseli ensin työkuulumisia ja sen jälkeen kurssin sujumista. Jarski lupasi säilyttää hänen hampaansa vain siksi että nyt olisi kohtalainen tarve rahalle eikä ansaituille kohteliaisuuksille. He kävelivät bussipysäkille, huitoivat nelikakkoselle ja istuivat bussissa vastakkaisille paikoille.
Pysäkillä jäi pois rollaattorin korkuinen mummo, jonka miehet antoivat keinua rivitalon pihaan ennen kuin valitsivat suuntansa. Hiace oli tutulla paikalla, Jarskilla murtotyökalut kokeneissa käsissä ja pian diesel alkoi muuttua hiukkaskatkuksi tyynelle kujalle. Upi latasi kasettisoittimeen Tapani Kansan kootut, kivi-paperi-saksilla valitun oikeuden nojalla. He saapuivat kohteeseen johtavalle tielle. Seutu oli Jarskille outo mutta hän luotti ystävänsä arviointikykyyn rikollisen lailla. Upi sammutti valot ja lipsutti pintakaasulla etupihan kiveykselle. Ulkovalot eivät syttyneet. Pihapensaat olivat hiljaa, kevyt usva ui nurmen pintaa pitkin. He pukivat huput päähänsä ja hiipivät talon taakse terassille, jonka krominhohtoiselle kesäkeittiölle Jarski hoksasi heti paremman sijoituspaikan. Jarski meni edellä, Upi varmisti selustaa kuin säikky ulkokissa. Sauvakivi rysähti raivoisasti lasielementin läpi, putosi parkettilattialle ja kierähti sirusaatossa valkoiselle karvamatolle. Hiljaisuus pysyi vakiona kuin mummolan ullakko. Jarski ujutti kätensä sirpalejonon välistä ja käänsi kahvan alas.
Sisällä Upi kuiskasi lyhyen katselmuksen jälkeen löytäneensä heille Forth Knoxin, mutta vailla pelkoa luotiseulaksi joutumisesta. Hän tiesi vaihto-oppilasajoiltaan melko tarkkaan sen, kuinka herkässä erään kansakunnan etusormet ovat. Kaverukset ryhtyivät repimään työmiesottein kotiteatterin johtoja seinästä ja nostelemaan laitteita terassille, jota kohti Jarski pian työntäisi Hiacen tyhjän perän. Jarski vapautti vitriinejä tyhjäksi kiiltävistä hopeistaan, Upi löysi sikarikaapin jonka paksuimman tuotteen hän tuprautti hehkuun luoden työhön porvarillisen helpon tuoksun. Jarski muisteli putsauksen ohessa vihanhallintakurssilla opetettuja keinoja haastavien tunteiden turvalliseen osoittamiseen. Hän arveli tyhjennettyjen lasihyllyjen ja keittiön kaluston sopivan mainiosti kanavointivälineeksi. Upi ärähti jotain epäselväksi tarkoitettua hikisenä riehuvalle kumppanilleen.
Pian kaikki arvokkaaksi luokiteltu tavara oli kannettu pihaan. Olli peruutti Hiacen asemiin ja muutamassa minuutissa auton lommoinen kontti oli täytetty saaliilla laidasta kattoon. Kaverukset istuivat puutarhatuoleihin pitämään pienen puhallustauon ennen paluumatkaa. Upi kiskoi hiestyneen hupun päästään, Jarski oli nostanut omansa otsalle heti urakan alkuun. Sikarin hehku loimotti kaideköynnösten pintaa. Keskeltä hiljaisuutta kuului nopea sihahdus kuin pienestä hydraulisylinteristä, ja toisen kerran, robotinterävä liikeääni. Jarski tarrasi säpsähtäen tuolin nojiin huomattuaan rännin alla sähisevän valvontakameran, jonka kupera linssi tuijotti heitä kuin lähimarketissa päivystävän vartijan peililasit. Upi nielaisi savut ja ymmärsi valaistumisen lailla hetkensä kusisuuden. Nopea vilkaisu silmiin, lyhyt jatkosuunnitelman laatiminen eli ei suunnitelmaa lainkaan; hiekkalaatikkoaikaan valvontakameran johdot eivät olisi olleet kytkettyinä langattomasti niitä hallitsevan tahon kourassa pitelemään puhelimeen, vaan jääneet kodinhoitohuoneen kaapin vhs-nauhuriin joka olisi johtokiinnikkeitä seuraamalla löytänyt kuin Jarskin salamaja käärepaperivanan perästä.
Upi kirosi ja polki kantapäällään sikaria vielä silloin kun Jarski jo huuteli puoleksi liikkuvan Hiacen avoimena roikkuvasta ovesta. Loppu oli jäänyt käteen. Turhaa työtä ja vaivaa kaikki, rekisterikilpien muovittaminen siwan kasseilla, elohopean liukkaat suunnitelmat, matkaliput Ruotsiin, bussissa melunneiden teinien kurittamatta jättäminen. Jarski seurasi kuinka kameran vinkuva moottori käänsi lasisilmän auton perässä nelivedon rullaamalle nurmikolle. Hän polkaisi kaasun pohjaan, moottori tukehtui hetkeksi, heitti yskivän mustan pilven ilmaan ja katosi ilman valoja tien päälle. Upi juoksi perään liian harppovin askelin, huitoi Jarskin perään katkeria seurauksia ja kompastui lopulta pimeään ansaksi jätettyyn puutarhaletkukerään. Hän jäi makaamaan nurmikkoon ja toivoi lapiota jolla kaivaa itsensä riittävän monta jalkaa syvälle nyt heti, välittömästi kuntan läpi. Etääntyvän pakettiauton ääni hiljeni, sen kierrokset laskivat ja Upista kuulosti aivan kuin moottori olisi sammunut kesken matkaa. Aivan kuin auton ovi olisi avautunut, sitten paiskautunut kiinni lyhyiden huutavien sanojen johdolla.
Lapsena Jarski ja Upi olivat leikkineet syksyn pimeässä pihassa leikkiä, jossa etsivät taskulampun valokiilalla vuorotellen toisiaan. Kohteen tiiliseinää nuolevat valonsäteet olivat jotain mitä siihen aikaan olisi tarvittu. Laukaus, toinen, kolmas, hyytyvä kaiku metsän kalteririvissä. Upi kuuli muurahaisten hengittävän. Ruudin tuoksu valui usvan seassa värittäen hitaasti seilaavaa valokiilaa harmaalla. Upi alkoi repiä nurmea kynsien alle, hän repi kuin raivotautinen koira häntäänsä, haukkoi hampailla multaa tunnelin tieltä, pieksi lenkkareiden kärjillä, yski ja köhi ja hakkasi otsaansa kovaan maahan kunnes kylkikaaret nytkähdellen lakkasi repimästä, ja jäi vaienneena retkottamaan selälleen revenneet valkuaiset multapeitettä vasten.
Valokiilan takana kaksi hahmoa lähestyi taloa. Valoa ja pumpattavaa hauliasetta kantoi ryhtiä uhkuva kauppias froteinen saunatakki yllään, hänen edellään verta linkkaava Jarski Alatalo raahasi murtuneen mielen temppeliään. Kauppias oli ehdottanut sovintoa: pojat kantaisivat ripeästi tavarat takaisin sisälle, siivoisivat jälkensä ja korvaisivat vahingot työllä varastopihan kiireapulaisina, ja kauppias jättäisi syytteen nostamatta. Jarskin puolestaan tuli käyttää kaikki luojan suomat valelahjat mennessään yöllä päivystykseen. Lisäksi hänen tuli olla ilmoittamatta liittoon siitä pikkujutusta, mikä tapahtui silloin alkuviikosta. Kauppiaan mielestä menneiden muistelusta saisi vain tikkuja silmiin; tulevaisuuteen luomet tuli luoda, tuulina puhaltavat raikkaat tavoitteet sydämessä ja ruumiin reipas urheiluttaminen pitävät kyllä miehet ojien välissä. Nurmen tasalle pysähtynyt hahmo tarttui kauppiaan lampun valoon, kauppias pukkasi piipulla Jarskiin pari nopeampaa askelta. Potkaistuaan Upin selälleen kauppias esitti vielä vaatimuksen välittömistä hautausjärjestelyistä mutta tuli korvauksissa sen verran vastaan, ettei Jarskin perheen talous olisi nyt ihan lopullisesti tämän reissun takia romahtanut. Kauppias nosti autotallin ylähyllyltä jätesäkkirullan, paaliköysivyyhden ja nytkäytti niskaansa lammen rantaa kohden. Jarskin takahampaat kastuivat happamasta nesteestä.
HUUTIS 