Kirjalliset kaksoisjulkkarit ja kauhean originellia musiikkia (Musteklubi 10.1. 2015)

Perjantaina 10.1. runsaslukuinen joukko ihmisiä kokoontui Ravintola Tubaan katsomaan, mitä vuoden ensimmäinen Musteklubi tarjoaa kulttuurinnälkäiselle. Satunnaisista ohikulkijoista tuskin oli kyse, sillä tammikuisen illan sää tarjosi perinteistä oululaista viimaa: lämpötila -12°C, tuntuu kuin -56°C.

Illan aloitukseksi juhlittiin peräti kahden uuden kirjan julkaisua, kun sekä Lauri Ahtisen että Jaakko Markus Seppälän uutukaisten painotuotteiden piti oleman ensimmäistä kertaa kaiken kansan hipelöitävänä. Täydellisesti ajan henkeen sopivasti kirjat eivät tietenkään ehtineet painosta Tubaan*, joten kirjailijat tekivät selkoa opuksistaan jutustelemalla keskenään.

ahtinen

Jaakko Markus Seppälä ja Lauri Ahtinen

Jaakko Markus Seppälän Lemen on keskustelun ja lukunäytteen perusteella aito vanhan koulun kyberpunkromaani korporaatiovaltoineen ja lastutettuine katutaistelijoineen päivineen. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, koska olen itse viettänyt herkän teini-ikäni alan klassikoiden parissa. Raahelaisuuksiakin kirjasta etsittiin, kun keskustelun yhteydessä paljastui kirjailijoiden yhteinen menneisyys teollisuuskaupungissa.

Jos Seppälän kirja liippasi läheltä teini-ikäisen meikäläisen kiinnostuksen kohteita, osuu Lauri Ahtisen uusi sarjakuvaromaani aikuisikäni pahimpaan kipupisteeseen. Homepäiväkirja kertoo nimittäin tarinan juuri samanmoisesta hometalohelvetistä, jonka liian moni ja minä heidän mukanaan, on läpikäynyt. Nuori ja naiivi perhe ostaa unelmatalon ja ryhtyy remonttipuuhiin, talo paljastuu homepesäksi, josta seuraavaksi taistellaankin jo asianajajien välityksellä erinäisissä oikeusasteissa.

Seurauksena hometalon ostamisesta lienee aina myös paitsi henkistä, taloudellista ja fyysistä kärsimystä, myös kovanlaisia kolauksia erilaisiin elämän perusolettamuksiin (koetuksella ovat ainakin usko ihmisten rehellisyyteen, usko ihmisten hyväntahtoisuuteen, usko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen). Parhaimmillaan toki kasvattava, mutta lähes varmasti kyyniseksi vetävä kärsimysnäytelmä, jota ei soisi kenellekään. Itse asiassa, kun kuulin projektista ensimmäisen kerran, pidin lähes varmana, etten tule ikinä kirjaa lukemaan. Nyt, näytteitä kirjan kuvallisesta puolesta ja pitkälti ajatuskuplina kulkevasta kerronnasta nähneenä voisin ehkä sittenkin ajatella lehteileväni teosta salaa kirjaston hyllyjen välissä**.

Erinomaisena arjen kärsimyksistä etäännyttävänä tekijänä toimivat koko tuplajulkkarihaastattelun ajan seinälle heijastetut kuvat, jotka tuntuivat piirtävän sirkusmeikkejä varsinkin Lauri Ahtisen kasvoille. Samaa sirkushenkisyyttä oli myös seuraavana esiintyneessä Heidin Urkumusiikissa. Lastenlaulumaiset, soittorasiamaiset, posetiivimaiset, sirkusmaiset urkusäestykset yhdistettynä sanoitusten katkeranhauskoihin arjen huomioihin (”pistän itkun taskuun ja itken vasta kotona”) ja esiintyjän ihastuttavan välittömään olemukseen ovat aina yhtä toimiva resepti.

heidi

Heidin Urkumusiikkia. Mikrofonissa improvisaatiota ryydittämään otettu Harri.

Black Peiderin esiintyessä ei koskaan voi tietää, mitä tuleman pitää. Siitä voi kuitenkin olla varma, että tämän vapaapainija-supersankari-punkrokkarin improvisoidut spektaakkelit käyttävät hyväksi esiintymispaikan olosuhteita tavoilla, joita et etukäteen olisi arvannut. Tälläkin kertaa Black Peider mm. pyöri kadulla esiintymispaikan edessä lumen seassa ja teki itselleen valoshown otsalampustaan ja ravintolan vesiautomaatista. Viimeiseen biisiin samoja trikoita jo vuosikymmeniä käyttänyt wrestlingsankarimme nappasi vielä harteilleen vanhan painikaverinsa*** ja saimme kaikki pelätä, loppuuko biisi ennen vai jälkeen tasapainon menetystä. Onneksi punkbiisit kuitenkin ovat kohtuulyhkäisiä.

safe_image.php

Black Peider

Kaikenkaikkiaan siis mukava ja monipuolinen avaus vuoden 2015 Musteklubeille. Uskoakseni Tubasta poistui tuuleen ja tuiskuun tubantäydellinen tyytyväistä yleisöä.

*olin nimittäin viime vuonna noin neljä kertaa kulttuurituotteen julkistamistilaisuudessa, jossa itse juhlakalu jätti saapumatta. Milloin olivat vinyylit Saksassa, milloin sarjakuva-albumit Virossa, toisaalta ovat esiteltävät opukset joskus unohtuneet kirjailijalta myös matkan varren ravitsemusliikkeisiin.

**tietenkin me se ostetaan, pöljä (vaimon huom.)

***edellisenä esiintynyt Heidi Kesti, fightcardissa kolme matsia BP:tä vastaan

Teksti Jarkko Korpua
Kuvat Reijo Valta

Mainokset
Kategoria(t): Musteklubi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s