Klubivieras laskeutuu kellarin hartaaseen tunnelmaan. Hän saapuu Nuclear Nightckubille kesken Essi Kummun haastattelun. Illan on kuulemma aloittanut aiemmin Ilpo Koskelan ja Aapo Kukon pienoispaneeli. Miehet ovat keskustelleet siinä sarjakuvan käsikirjoittamisesta. Aiheesta jatketaan viimeistään marraskuun yhdeksäntenä sarjakuvakäsikirjoittamisen intensiivikurssilla.
Kellarissa on harvinaisen hiljaista. Kirjailijavierailuiden yllä usein leijuvasta hennosta älämölöstä ei tällä kertaa ole tietoakaan. Kummun seurana lavalla on Huutomerkin tuottaja Miettunen, joka selvästi on tohkeissaan lukemastaan. Liikuttunut. Kummu kertoo kirjastaan, joka alun perin oli tarkoitus antaa vain hänen tyttärensä luettavaksi. Teos sai alkunsa, kun tytär oli eräänä päivänä kysynyt, oliko hän ollut ihana vauva. Kummun kaksoset syntyivät keskosina. Uskalsiko niitä edes rakastaa, jos ne ovat täällä vain pikaisesti käymässä.
Kummun ”Lasteni tarina” (Tammi) kuitenkin julkaistiin. Jossain vaiheessa Kummu uskoi kirjoittavansa itsesäälipamflettia, jota kukaan ei jaksaisi lukea. Päätän lukea teoksen. Aion viedä sen äidillenikin, keskoslapsen synnyttäjälle. Minustakin tuli ihminen, vaikka rääpäleenä tähän maailmaan synnyin. Pala nousee kurkkuun, kun lavalla keskustellaan, minne kaikkialle Kummun teos kurkottaa. Ihmissuhteisiin, rakkauteen ja sen pelkoon. Äiti-lapsi-suhteisiin, uskallukseen rakastaa. Toisena päivänä luen pelkästään romaanin ensimmäisen virkkeen ja itku kohoaa silmiin. Taidetaan olla jonkin puhdistavan äärellä. Säästän loppukirjan vielä tuonnemmaksi.
Sitten kellariin astuu Eurooppa. Christelle Mas lukee runonsa ranskaksi, J-P Metsävainio kääntää suomeksi. Kaisa Halmkrona kävi Italiassa kirjoittamassa runoja suomeksi, ja klubilla italiaksi ne tulkitsee Jukka Käräjäoja. Yritän pysyä vieraskielisten tekstien perässä. Tunnistan sanoja sieltä, toisia täältä. Italia kuulostaa tänään yllättävän paljon saamelta. Maan lämpö on Lapista tulevalle konkreettinen helvetti.
Kun on aika Beatlesin kääntyä pohjoiseen, lavalle astelee kolme henkilöä pituusjärjestyksessä. Janne Aslak Räsänen, Jarkko Korpua ja Antti Viitala ovat kukin valinneet jonkin The Beatles -yhtyeen kappaleen ja suomentaneet sen omalla tavallaan. ”Here comes the sun” jatkaa äskeistä kuumaa teemaa: ”Hiekas asun – se on alright.” Toinen kisan tuomareista on kotoisin Kemistä. Hän ilahtuu hiekkalinnoista ja varsinkin lumilinnoista.
Korpua vaatii saada taustoittaa käännöksensä. ”Norwegian wood” viittaa Beatlesien aikaan suosittuun sisustuselementtiin, norjalaispuusta tehtyyn puolipaneeliin. Käännöksen päähenkilö hakkaa päätään Ikean lastulevyyn, nykyajan tavatuimpaan kodinkalusteeseen. Yleisö on vaikuttunut kilpailijan näkemästä vaivasta. Tuomari toteaa esityksen olleen saatanan hyvä ja jumalan mainio.
Viitala vetää ulkomuistista oman versionsa ”I`m so tired” -kappaaleesta. Tuomaristo löytää tekstistä yhteyksiä Ikean pömpeleihin ja lopulta kuollaan keuhkosyöpään. Alkuperäistekstin mukaisissa loppusoinnuissa pysymistä kiitellään. Kukaan ei voita kilpailua, sillä kaikille on jaettu kymmenen pistettä jo aivan aluksi.
Miettunen kiipeää takaisin lavalle lausumaan Kari Peitsamon runon ”Perseitä perseitä perseitä”. Tanssiksi sen tulkitsee tanssija-koreografi Antti Kairakari. Tanssissa on havaittavissa letkeä improvisaation maku. Lopuksi Kairakari vilauttaa yleisölle persettään.
Klubivieraan muistiinpanot käyvät epäselviksi, kun Vaimo ja lapset -duo aloittaa lavalla. Yleisössä jo nautitaan limukkaa. On epävarmaa, onko saatu kiinni luvatuista näkymättömistä merkityksistä. Muistiinpanoja tehdään yhteisvoimin. Ne ovat lennokkaan filosofisia ja niissä puhutaan paljolti perseistä perseistä perseistä. Kellarissa soitto jatkuu Heikki Hallanoron ja Dave Lindholmin tahdissa. Syyskuun viimeisiin päiviin jää klubilta kiinni hitunen kesän lämpöä.
Tuntematon Musteklubivieras
Aapo Kukko ja Ilpo Koskela 
Kari Miettunen ja Essi Kummu
HUUTIS 